Patients Testimonials

Maddies Geschichte in Deutsch:

Ich hatte einen sehr guten Eindruck von der Klinik in Estonia. Ein zweistoeckiges schoenes Gebaude, innen alles marmoriert, aussen kleiner Garten und viele Blumen. Es sah alles sehr sauber, ordentlich und aufgeraeumt auf. Es gibt auch Bilder auf deren Homepage, www.elitekliinik.ee und gallery und du musst bei Elite Klinik gucken.

Die Klinik ist ein bisschen ausserhalb (wobei die ganze Stadt Tartu, dafuer dass es die zweitgroesste Stadt von Estonia sein soll, eigentlich winzig ist und kaum groesser als der Ort aus dem ich komme), und rundherum sind Wohnhaeuser, zum Teil wird da auch noch gebaut und manche Strassen sind noch nicht betoniert. Wenn ich das noetige ‘Kleingeld’ haette wuerde ich mir da sofort ein grosses Grundstueck kaufen und selber mein Haus da hinbauen!! Dr. Soeritsa ist wohl der Chef der Klinik und der Gynaecologie-Abteilung und war ‘unser Arzt’. Ausser ihm hatten wir noch Kontakt mit Kristina Tubli, die hat uns beim Visa geholfen und uns mit Infos ueber Estonia selbst (z.B. Transportmittel, welche Busse wo fahren und wieviel kosten, Wetter, Hotels etc) versorgt. Beim ersten Termin waren wir noch bei Andre Taimalu, Biologe, der war auch supernett und war im Labor und hat sich um die Sperma-Probe gekuemmert. Was ich supergut fand war, ich konnte/kann Dr. Soeritsa immer eine eMail schicken und hab garantiert am selben Tag, oft wenige Stunden spaeter eine Antwort gekriegt. Ich konnte ihm jederzeit Fragen stellen, das war kein Problem. Die Antworten waren zwar immer ‘kurz und buendig’ (waehrend meine Fragen mehr einem Roman geglichen haben) aber ich denke das war weil wir alles auf Englisch geschrieben haben. Auch beim Unterschreiben der Dokumente ist Dr. Soeritsa nochmal genau mit uns durchgegangen, d.h. wir wussten genau was wir da unterschreiben. Er hat uns alles gut erklaert ohne viel Medizinerlatein, einfach simple & easy, und Fragen waren immer willkommen. So, das war erstmal alles, wenn du noch was bestimmtes wissen willst frag mich einfach! Oder wenn irgendjemand von euch auch nach Estonia gehen will und Tips braucht wegen Fluegen und Bus, koennt mich jederzeit Fragen fragen! Viele Gruesse, Eure Maddi

Amara’s Story (in english):

By Amara Graps

The storks were preparing for their babies during the Spring, when I was travelling through the countryside to the clinic. In the clinic, I had my embryo transfer. Then I became pregnant. Then I gave birth to a beautiful little girl with a birthmark on her right eye, called: “Stork bite”. :-)]

My pregnancy…

You can see from my photos that my pregnancy was a fantastically wonderful experience for me. Before giving birth, the uncomfortable side effects had been relatively minimal. I had no back pain before her birth, no round ligament joint pain, and the middle trimester gave me a tremendous burst of energy. Until the big snowfall in Boulder arrived in late November, I was riding my bicycle around town every day, and I’m sure that the baby girl was loving the rocking motion. I talked to her, played music for her, and pushed on her little (big!) feet, and she responded in turn, giving me a good sense of her personality.

My birthing…

I believed that the baby tried her best to be a team with me for her birthing; she dropped into the most optimal anterior position, but something happened at the end to make it a back labor, possibly that my uterus is tilted. I think that she was so low that she ‘rode’ my tailbone.  Despite my back labor pain, my birthing environment was beautiful, women helping and supporting me for 15 hours, singing, massaging my back, lighting my (electric) candles, encouraging me. My photos of the person most supportive of my path of motherhood, my cousin Gaida Mägi, who died October 2008 of breast cancer, was prominently displayed. I’m glad that I fought so hard (as hard as for my IVF) to set up my natural birthing environment, so that the little baby was born into a room of warmth and love. And oh my god, when they cleaned her, there is an amazing baby. Clear, beautiful skin, plump and vibrant, those big feet, ready to take the world. I’m 47. I prepared emotionally, physically, for any outcome. I know that one can find many other over-40 women can handle natural birth (no medical intervention) too, so I encourage over-40 women in Estonia to find a way to have a natural labor birth for their babies.

My Estonian connection …

On October 4, 2008,  I lost Gaida Mägi, my (only) cousin and closest relative while I was living in Europe during the 10 years 1998-2007. The success of her largest support and influence in my life, the baby girl I birthed on January 2, 2009, was sadly the reason that I couldn’t be with Gaida during her last weeks in October. We all knew there was not much time left, but I had a false hope that she could stay with us in this life a few more months until I could make the long travel to Tallinn with my newborn. Gaida supported my decision to be a (single) mother, from the beginning, and it was she who found the Elite Klinic in Tartu for me, when she and I were discussing my prospects in Spring 2006. Gaida’s battle with breast cancer spanned many years with seven years in remission, when we, her family felt sure that it was a problem of the past. But in Spring 2004, her only sibling, Gunnar Graps died suddenly of a heart attack, and that shock seemed to have triggered her cancer to emerge out of remission. From Fall 2004 to her death in Fall 2008, she bravely fought cancer again, while it metastized, and weakened her, and during the last two years left her in a great deal of pain. I’m glad that she is no longer in pain, still nothing prepares you for your dear one’s death when it happens. One moment they are alive, and the next moment they exist in only memories in your heart. Gaida is with me in my newborn, and I will make sure that my baby, Vija Alexandrea Graps, knows who is Gaida Mägi, and her brother Gunnar Graps.

Technology- When it works (8 June 2008).

I think that Sunday, June 8 was destined to be an extra good day because when I woke up, there was an email in my inbox from a 72 year old woman in Latvia who told me that my smile in my pictures at my web site looked just like my grandmother’s smile. Since my grandmother died before I met her, this woman was drawing on memories 60 years ago, when she had met my grandmother, grandfather, and father in a Displaced Persons (DP) camp in Esslingen, Germany, immediately after WWII;  her mother and my grandmother sang Latvian folk songs in the DP camp together.  Would such a contact have been possible before the Internet? Not easily. Today, humans have the fragments of a network of a global consciousness, and when it works, it works in surprisingly rich ways to enhance human lives. When it works. You see for the technology to function as advertised requires a godly amount of effort.

Today I gave myself my 88th and last hormone injection to support the ten week old fetus growing inside of me. For this injection, I didn’t need any more the bulls-eye circles that I had drawn on my rear-end starting in April, because my bruises were guideposts enough to know where to poke the long needle to inject the progesterone. But after today, my base level hormones are enough for the fetus to continue growing its placenta to protect and nourish it for the rest of my pregnancy. So far, we succeeded, my extraterrestrial and I. Without the extra medication, it is sure from the early IVF efforts that the fetus would not have survived, and I would have miscarried, so I am grateful that today’s technology gave me this opportunity to start my family. Twenty years ago I would have been imprisoned by my chronological age, forever remembering my terminated teenage pregnancies, and the choices I made in the following years to educate myself, get experience, build myself in all of the ways that I wanted to be, in order to support well a family.

Women have a bit of a conundrum, in this respect. All of their eggs are formed before birth and their most fertile years are when they first enter puberty while the age and number of their eggs are already on a decline. Since thirteen year olds rarely have advanced their education and experience to a PhD level, they lack the life skills to support well (for the next 20 years) a family. So those women that want a family do their best, making tradeoffs for how much time to spend on their careers and how much time to spend on their personal lives, hoping that there will be a convergence of education, experience, and partnership before her time to reproduce is finished. By age 35, her probability to become pregnant starts to steeply decline, so if she is not established well in her career, her family choices steeply decline, as well.

I had thought I made all of the right decisions. I stopped my marriage at age 36 because my spouse didn’t ever want a family, I learned from my work-related repetitive strain injury a few years before, that I need more control over my work environment, and I knew that I could much better support a family and have a longer career future if I took my education to the next PhD level. So after reducing some of my crippling debt, off to Germany I went, following the best advisor I could have found and given a free education by the German government. Three years later at age 40, I had a PhD and a clear financial story and I could put the attention I needed to start a family. There was a convergence too, because I had found a partner, only it was a minor inconvenience that he was located in Italy, but I could get a job there too, right? Right, but one unable to support me. However, my partner who told me not to worry about that because he would help me, moved me to his country, put a deposit on the flat that we would share and I arrived with high hopes for my newly enriched personal life and long scientific research life, expecting that I would not need to make another international move.

The universe thought that I needed to learn more lessons however. Because when I arrived for my new life in my new country, my partner had ‘no time to see me’, and with no visa and no job for anywhere else, in a profession that was not supported by the country to which I had moved, I was in a bit of a sticky situation. I tried to make the situation function by working nights and weekends at other jobs, while watching my bank savings lessen month by month. I became extremely resourceful too, doing alot, on a little, and managing to not lose too much of my career. But this left no time for my personal life and when my savings ran dry, my desperation went into overdrive. After two years of concerted job search, refining better each time what was the most appropriate job and place for me after that experience, I’m in a recovery phase, in a country to which I didn’t want to move, but one that _does_ provide everything that I need to jumpstart myself to the next level, both scientifically and personally.

“When life gives you lemons, make limoncello.”

What I lost forever in my previous life was my last chance to reproduce, but technology did offer a possible solution, if I was willing to put in a godly effort, which I was. Since there was a 1% chance of pregnancy success using my own eggs due to my age, I decided the next best thing I could do is pay homage to my ethnic roots with a Baltic baby. Today I am essentially a womb-without-a view to an extraterrestrial (a little joke after my Estonian doctor kept referring to the embryo transfer as “ET”), whom I’m calling Myrtle, for now. That Myrtle exists seems like a miracle to me. What does not seem like a miracle, however, was the discovery that women using in-vitro fertilization women must go through very long, physically demanding experience to modify their basic reproductive functions.

If a woman today wishes to have IVF, she must carefully guide and prepare herself at each stage of her monthly cycle with hormones, first to suppress the follicles and egg production, then to stimulate them (if she is using her own) for surgical extraction, then to bleed off the uterus lining and build it back up for maximum thickness to be ready for embryo implantation. Which, today, after all of her previous efforts, has only a 10-20% chance of success. Hormone preparation requires daily injections (because the hormones don’t stay in the body more than 24 hours), either into the fat tissue (first phases) or injections into the muscle tissue (second phases), and it’s unavoidable to exit those phases without bruises. If one doesn’t care for the injections, one can try suppositories, which usually leave rashes and sometimes, infections, so the alternative is not comfortable either. Most women, who go through IVF, are unsuccessful at pregnancy the first time.

If implantation is successful, then the woman might rejoice that her daily bruising injections can stop, but she would be wrong. Because she skipped a step in her normal reproductive cycle of the egg dropping into the uterus and shedding material that releases progesterone and other nutrients that the fetus needs for its placenta, the woman must supply it externally. So more injections (or suppositories) for another two months. Is she willing to do that? Of course she is, because it is for the baby to survive. But would any woman follow this path if they knew? That is less clear.

Certainly for me, I didn’t think twice. IVF technology offered a solution, and so far, my godly effort paid off. I found my good Estonian fertility clinic during a visit to my relatives while I was still living in Italy and facing draconian Italian laws that forbade me Italian assisted reproductive technology. I thought the clinic was superb and perfect for my plans for motherhood, wherever I lived after Italy, but I admit that an 8 hour time difference away was challenging. But the pieces started falling into place when I arrived in Boulder, Colorado, USA to start my new job. I found a fertility clinic near my town that could support the efforts of the Estonian doctor, to write me the necessary prescriptions (which more-or-less followed the local clinic’s own protocols). Setting up the communication between the two clinics required finding the local key support staff and patience through the bounced messages. I taught myself how to give myself my daily injections using You Tube videos and asking many questions to both fertility clinics’ nurses. I followed both clinics’ instructions precisely. But even precise instruction-following can have some blips.

About the time of my 47th birthday, ten days before I was scheduled to fly to Riga / Tallinn and then to the Tartu, Estonia clinic for the embryo(s) transfer, I was riding my bicycle on the sidewalks like a teenager and misjudged the distance  down the curb to the parking lot pavement and the front wheel abruptly made the transition. So abruptly, and since momentum _is_ conserved, that the back wheel made a glorious arc over the front wheel, and I flew in a similar trajectory over the handlebars. And landed on my head/helmet. The helmet was the smart part (I _always_ wear one when I ride), otherwise I wouldn’t be writing this story now. No broken bones, no backbone out of alignment, amazingly. But I gained a cervical strain that needed a couple of months to heal completely and made it difficult to turn my neck in order to give myself my hormone injections. But it certainly had an inoculating effect on me, e.g. on how I must be careful, and it happened _before_ I became pregnant, which wasn’t the situation for the stupidity gene that was expressed by my first egg donor.

At about the same time, my donor was no longer available, but the clinic gave me a miraculous solution of another donor, which offered precise timing, since I was hormone-ly ‘prepared’ for the embryo transfer and the new donor was hormone-ly prepared at the same time to donate, all still giving me a 50% probability of pregnancy success.

The rest of the plan proceeded on schedule. I flew from Denver to Riga and then to Tallinn, passing through four countries’ airport securities with just one carry-on bag that included 13 syringes (2 inch long needles) and several vials of hormones, giving myself my injections in hotel rooms and disposing the needles into my substitute for a medical disposal container, which was a honey jar. My 24 hour travel was the route Denver – Toronto – Frankfurt – Riga – Tallinn, then a 2 hour bus from Tallinn to the Tartu fertility clinic, where I stayed for two days and had the embryo transfer procedure. The ET itself was a simple outpatient procedure, but I stayed for longer in the clinic because I needed a quiet, restful place to sleep. Then a visit to my relatives in Tallinn, and back to Denver via a similar route and to wait. Did implantation occur? Two embryos were transferred, so, if yes, how many had implanted?

I passed through each step, slowly, anxiously, trying to distract myself with the American Astronomical Society’s Dynamical Astronomy Division meeting, which my institute, SwRI was hosting, and answered reviews on a paper that I had submitted with tons of errors, and wrote and submitted another NASA grant proposal along with my normal New Horizons work. After almost two weeks from embryo transfer, the first pregnancy test revealed that I was pregnant. Since my Estonian doctor had completed his role with the ET, the primary care role shifted to my Colorado fertility clinic, where they picked up the responsibility for my full care. Three weeks after the positive pregnancy test, the Colorado clinic performed the first postET ultrasound, where I learned that I was carrying one, not two, with a strong heartbeat and they considered my pregnancy to be strong and viable. Then they handed my full care to a normal ob/gyn, where I experienced more exams and I’m on my path to motherhood. What remains are two prenatal tests to learn if the fetus has any defects. If yes, then I will terminate the pregnancy, probably while crying my eyes out, and start my godly effort all over again. If no defects, which I don’t expect, because my donors are young and healthy and I’m older and very healthy, my pregnancy will proceed to around New Year’s. At which time, I will have the life in my hands that I created through a fair amount of my and other people’s godly efforts with technology that does exist, today.

Louises donationsresa (pa svenska):

av Mia Sahl, Publicerad 2010-09-06 01:00

Hon blev gravid på första försöket men fick missfall efter sju veckor. Villhabarn.com följer Louise som tillsammans med sin sambo valt att satsa på äggdonation vid en estnisk fertilitetsklinik.
Namn: Louise Ladberg
Ålder: 42
Yrke: Konsult, teknisk support.
Bor: Sundbyberg
Familj: Sambo 45

Den stora kärleken:

Louise Ladbergs historia är långt ifrån ovanlig. Hon träffade mannen med stort M sent i livet. Dessförinnan hade hon levt tio år i en relation med en man som inte ville ha barn.
– Jag trodde väl någonstans att han skulle ändra sig vartefter åren gick, men det hände inte, säger hon.
– När vi bröt upp hade jag hunnit bli 39, åren går ju.
När den stora kärleken dök upp i hennes liv kom barnlängtan som ett brev på posten för dem båda.
– Jag har alltid velat ha barn, alltid sett mig bli mamma någon gång i livet, säger hon.

Men Louise blev inte gravid. I mars förra året påbörjade hon därför en utredning på Sofiahemmets fertilitetsavdelning.
– Där konstaterade de snabbt att mina ägg är för dåliga. IVF var inte aktuellt, det var som att slänga pengarna i sjön menade min läkare, berättar Louise.
– Jag är helt enkelt på väg in i perimenopaus.

Adoption eller äggdonation:

Läkaren på Sofiahemmet föreslog adoption eller äggdonation för Louise och hennes sambo. Adoption kändes inte aktuellt.
– Vi hinner bli för gamla innan allt processande är klart, säger Louise.
Äggdonation kändes desto mer intressant.
– Vi visste inte så mycket om det från början. Jag sökte på nätet efter information och tips på kliniker i utlandet som kunde vara aktuella för oss.

En sköterska på Sofiahemmet hjälpte dem att komma i kontakt med en privatläkare som kunde hjälpa till med det medicinska på hemmaplan. I Sverige får bara ett fåtal sjukhus utföra äggdonation. Köerna för att ta emot donerade ägg är långa och sjukhusen prioriterar kvinnor som på grund av sjukdom har försämrad äggkvalitet. Louise och hennes sambo var aldrig aktuella för donation i Sverige eftersom Louise enligt svenska regler anses för gammal.

Klinik i Estland:

– Vi fastnade för Elite klinik i estniska Tartu för att den kändes seriös och låg relativt nära geografiskt. Jag läste mycket gott om den i diskussionsforum på nätet och fick bra bemötande när jag kontaktade dem.
Kliniken erbjuder sina kunder att välja donator utifrån en anonymiserad lista, där man kan läsa om donatorernas vikt, längd, ögonfärg, hårfärg, synfel, utbildningsnivå, nationalitet, civilstånd, blodgrupp och rh – faktor.
– Vi ville också att vår donator skulle ha egna barn sedan tidigare, för att vara mer säkra på att hennes ägg är friska och fungerar, säger Louise.

När donatorn var vald påbörjades processen med att tajma ihop Louises menscykel med hennes. Läkaren i Estland höll donatorn under uppsikt och lämnade besked till Louise som vidarebefordrar informationen till sin svenska läkare.
– Först fick jag ett nedregleringsimplantat som sköt upp min menscykel, berättar Louise.
– Den stoppar ägglossningen helt och hållet. Implantatet gjorde mig lite lättirriterad och grinig men inte alls farligt. Jag känner till kvinnor som fått väldiga humörsvängningar av detta men det verkar vara väldigt individuellt.

Louise och hennes sambo har hela tiden varit öppna med hela processen inför släkt och vänner.
– Jag är alldeles för känslomässig för att hålla truten. Och genom att vara rak har jag fått stor förståelse från min omgivning, jag hade inte velat göra på något annat sätt, säger Louise.

Behandlingen:

När hennes hormonnivåer nått en särskild nivå och den estniske läkaren kunde fastställa donatorns exakta ägglossning sattes Louise på östrogenbehandling för att matcha donatorn.
– När vi sen åkt iväg för själva behandlingen fick jag också progesteron straxt innan insättningen. Medicineringen fortsätter sedan efter insättning fram till graviditetsvecka 10 ungefär.

Louises man fick lämna sperma när de kommit fram till kliniken och därefter odlades ägg och spermier i laboratorium i två dagar före insättning.
– Vi valde färsk insättning, men det är också möjligt att frysa embryon och sätta in dem senare. Första gången är alltid färsk.
– Vår klinik sätter in max tre embryon åt gången. Vi valde att sätta in två, för att dubbla chanserna, säger Louise.

Louise blev gravid, det kände hon bara några veckor efter insättningen. Hon tog prover hos sin svenske läkare och allting såg högst normalt och stabilt ut. Men i sjätte veckan fick hon plötsligt en kraftig blödning.
– Då hade vi precis börjat hoppas. Men något gick galet. Gissningsvis var embryona inte livsdugliga, men det kan man bara spekulera i, säger Louise.

Stora kostnader:

– Jag blödde ut totalt, det är klart att det var väldigt tufft efter allt vi gått igenom, men jag är en fighter, jag ger inte upp så lätt.
Kostnaden för det donationspaket som Louise och hennes sambo köpt var 4 550 euro. Det betalar man oavsett om man blir gravid eller ej. De har bestämt sig för att göra ännu ett försök och kommer då att betala samma summa igen. För Louise och hennes man, som tjänar bra, är kostnaden i sig inget större problem.
– Men jag vet ju många som tagit banklån för detta. För mig är det såklart en fördel att vi har det bra ställt och har råd att prova igen, säger hon.

Viktigt att berätta:

Men känslomässigt är det desto kämpigare. Louise tycker det är jobbigt att svara på vänners frågor om hur det går och kan ibland önska att hon slapp berätta.
– Det är mysigt att folk bryr sig om oss, men det är ju så intimt också, och tungt att prata om emellanåt. Samtidigt är det viktigt att berätta om detta, därför ställer jag upp och berättar här, säger hon.

I maj påbörjar Louise och hennes man ytterligare en behandling i Estland. Behandlingen lyckas och idag är Louise gravid med tvillingar som väntas i början av 2011.

Published in 2014-03-31

Tarun story (suomen):

Lähes 40-vuotiaaksi ajattelin että en koskaan halua tulla äidiksi. Että se on pahinta mitä länsimaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle naiselle voi tapahtua, neliraajahalvauksen, HIV-tartunnan ja parantumattoman syövän lisäksi. Tulla äidiksi. Lapsuuden perheessäni oli vanhemmat ja kaksi pikkuveljeä. Isäni oli ollut nuorena moottoripyöräonnettomuudessa ja loukannut päänsä vakavasti. Hänen silmänsä eivät reagoineet valoon kuten pitäisi, ja päänsäryt vaivasivat häntä koko elämän, häiritsivät unta ja valveilla oloakin. Äidilläni oli kolme pientä viiden vuoden sisällä syntynyttä lasta ja äreä mies. Kummallakaan vanhemmistani ei ollut ammattikoulutusta; äitini opinnot jäivät kesken kun hän alkoi odottaa minua. Isäni oli 70-luvulla pitkiä aikoja työttömänä. Raha oli tiukassa. Muistan lapsuuteni äidistä että hän oli kiireinen, väsynyt, kiukkuinen, alakuloinen. Vaikka aikuisena ymmärsin että jokainen luo oman elämänsä, selkärankaani oli painunut ymmärrys että äitiys on raskasta ja ilotonta työtä josta ei tule palkkaa eikä kiitosta. Ei siis minua varten. Opiskelin ja sain mielenkiintoisen työn, matkustin ja etenin työuralla. Aloitin uusia harrastuksia ja liikuntalajeja. Reissasin ystävien kanssa.

Minulla oli monta pitkää parisuhdetta (avoliittoja) mutta liiallinen sitoutuminen ja itsenäisyyden menettäminen pelottivat; erosin kun parisuhteessa alkoi olla vaikeata. 2009 vuonna olin seurustellut saman miehen kanssa 3 vuotta, emme kuitenkaan asuneet yhdessä. Alkukesällä minulla alkoi tulla omituisia oireita; heräsin selvittämään niitä ja ne olivat vaihdevuosioireita. Ne menivät ohi mutta mieltäni alkoi kaihertaa ajatus että tässä se sitten oli, enää ei olisi mahdollista valita toisenlaista suuntaa elämälle, lapsen saaminen ei varmastikaan olisi enää mahdollista. Kävin laboratoriokokeissa seuraavan vuoden aikana, perushormonitestit eivät vielä näyttäneet vaihdevuosia. Asia alkoi pyöriä mielessäni ja puhuin miesystävälleni; jos voisin kuitenkin vielä tulla raskaaksi, voisiko hän haluta uudelleen isäksi. Hänellä on lapsi edellisestä suhteesta, jo teini-ikäinen tytär. Hän epäili onnistumismahdollisuuksia mutta ei ollut ajatusta vastaan. Kävin puhumassa lääkärille (myös NLP-terapeutti), joka ehdotti mahdollisuuksien selvittämistä. AMH-hormonitasoni kertoi että parasta ennen päivä oli mennyt ohi munasoluiltani, tulos oli 0,2 kun arvon pitäisi olla yli 1. Itkin sitä joitakin päiviä ja ajattelin että ei sitten, näin se oli tarkoitettu käyvän. Olimme sopineet tämän lääkärini kanssa että käydään vielä tilanne läpi yhdessä. Menin hänen luokseen ja itkin vain lohduttomasti kun hän kysyi kuinka olin jättänyt lasten haluamisen näin myöhään ja että halusinko todella lapsia. Hän sanoi että jos todella haluan lasta, kannattaa vielä miettiä sopisiko joku muu vaihtoehto, adoptio, sijaisvanhemmuus tai luovutettu munasolu. Teimme mielikuvaharjoituksen ja lähdin pois rauhoittuneena mutta sekavassa mielentilassa. Oli loppuvuosi 2010, olin 46-vuotias.

Seuraavina viikkoina mieleni selkiytyi ja miehen kanssa keskusteltuani päätin että yritän vielä tulla raskaaksi, luovutetulla munasolulla. Adoptio veisi liikaa aikaa ja sijaisvanhemmuus kuulosti haastavalta. Ajattelin että jos hoito (yksi ainoa oli mielessä tuossa vaiheessa) ei tuota tulosta, se on sitten tarkoitettu niin, että elämäni suunta on joku toinen. Elämässä on paljon mahdollisuuksia tehdä siitä onnellista ja rikasta ilman lasta, niinhän olin ajatellut koko elämäni, viimeisiä kuukausia lukuun ottamatta. Itse asiassa mielessäni uudesta ajatuksesta äitiydestä huolimatta kummitteli aina välillä koko 46 vuoden elämäni pelot; että lapsi tuo elämään vain työtä ja tuskaa. Mutta enemmän ajattelin äitiyden onnellisia puolia, ja sitä että ”I’m the driver, not the passanger in life”, voin tehdä äitiydestä onnellista ja että raskas aika on enimmäkseen siellä alussa, kun vauva on pieni. Olin hyväkuntoinen, liikuin monipuolisesti ja säännöllisesti, söin melko terveellisesti enkä tuntenut itseäni ”vanhaksi” (monessa muussakaan asiassa). Mutta olin toki ymmärtänyt että raskauden todennäköisyys minun iässäni luovutetulla munasolullakaan ei ollut suuri. En ollut koskaan yrittänyt tulla raskaaksi, ennen tätä, joten ei ollut mitään tietoa olisiko kohtuni ja elimistöni millään lailla kyvykäs raskauteen.

Niin sitten lokakuussa 2011, tukilääkitysten alettua matkustimme Tartoon hakemaan alkiota kohtuuni. Tiistaina siittiöt ja munasolut yhdistettiin laboratoriossa ja ne kasvoivat perjantaihin asti siellä. Monta munasolua hedelmöittyi (muistaakseni 7) mutta perjantaina vain yksi niistä oli tarpeeksi hyvä siirrettäväksi. Suunnitelmana oli ollutkin siirtää vain yksi. Mutta olin siellä reissussa ajatellut että ehkä sitten vielä toinen hoito jos tämä ei tuota tulosta. Mutta ei ollut järkevää pakastaa soluja toista hoitoa varten, sanoi lääkäri. Niiden selviytyminen pakastuksesta ja sulatuksesta ei ollut todennäköistä. Siirto meni hyvin. Aloitin tukilääkityksenä mini-Aspiriinit. Paluumatkalla seuraavana päivänä kävi selväksi että olen allerginen myös Aspiriinille, kuten monille tulehduskipu- ja särkylääkkeille. Aivastelin ja niiskutin noin 8 tuntia voimatta tehdä juuri mitään muuta. Olo oli kamala. Sitten piinailin, odotin testauspäivää malttamattomana. Enkä sitten jaksanutkaan odottaa vaan tein testin 3-4 päivää aiemmin. Se näytti negatiivista ja surin jo. Seuraavana päivänä testi näytti hyvin hyvin haaleata viivaa, ja ajattelin että se on vain kuvittelua. Jätin testaamisen seuraavana päivänä väliin ja oikean testipäivän aamuna tein jälleen testin. Nyt näkyi hiukan vahvempi mutta kuitenkin hyvin hailakka viiva. En ehtinyt verikokeeseen niin että olisin saanut tuloksen samana päivänä. Edessä oli vielä yksi piinapäivä. Ja sitten; puhelimessa laboratorion hoitaja antoi hCG arvon jonka mukaan olin raskaana. En voinut uskoa sitä. Pyysin vielä tarkistamaan että testitulos on varmasti minun. Mieli oli erittäin hämmentynyt. Tuolla minun vatsassani oli pieni alkio elossa. Meni pari viikkoa ja sitten töissä huomasin pientä vuotoa. Surin jälleen, näin lyhyt oli raskauteni. Olin 47 vuotta. Elimistöni oli liian vanha. Tai muuten viallinen. Pieni alkio ei pystynytkään kasvamaan. Googlailin vuotoja ja löysin keskusteluja joissa alkio oli kasvanut vuodoista huolimatta. Paljon isommista vuodoista. Tajusin että ajankohta oli se jolloin kuukautiseni olisivat tulleet normaalisti. Vuoto loppui. Odotin hiukan huolissani 6 vkon kohdalla tehtävää ultraa. En uskaltanut kertoa kenellekään mahdollisesta raskaudestani. Ultraava lääkäri oli nuori, vasta erikoistuva. Siellä se minun kohdussani oli, pieni pompula, jonka sydän pomputti kiivaasti. Olin onnesta sykkyrällä, että se pieni alkio vain olikin kasvanut siellä vuodosta huolimatta.

Raskausaika sujui helposti. Jännitin aina välillä onko kaikki hyvin, mutta mitään muita oireita ei ilmaantunut kuin jalkaterien ja nilkkojen turpoaminen viimeisten 2 raskauskuukauden aikana. Pystyin liikkumaan, jumppasin, joogasin, kävin pilateksessa, pyöräilin, pitkälle keväälle kävin avannossakin.

Vauvavatsa päivä ennen synnysta

Sisältö muutama päivä myöhemmin

Jos raskaus olikin helppo, synnytys oli raskas, pitkä ponnistusvaihe, imukuppi tarvittiin ja sain jonkinasteisen repeämän. Pieni sai ensiksi vain 7 pistettä mutta pian hengitys ja ihonväri korjaantuivat ja lopulta tuli sitten 10 pistettä.

On kaunis aurinkoinen syyspäivä, lehdet ovat punaisia ja keltaisia. Siitä on kaksi vuotta kun olimme Tartossa. Pieni tyttäremme nukkuu päiväuniaan pinnasängyssään. Hän on 15 kk, kävelee, juttelee omia juttujaan, haluaa syödä itse lusikalla (sotkuista on), on hyvin temperamenttinen, voimakastahtoinen ja rohkea. Äitinä olo on ollut useinkin raskasta, niin kuin omalla äidilläni oli. Minäkin olen usein väsynyt ja välillä kiukkuinen ja joskus alakuloinen kuten äitini. Mutta usein olen iloinen, hymyilen ja tanssin pieni lämmin tyttönen sylissäni ja ajattelen kaikkea kolmessa vuodessa tapahtunutta. Tuo pieni ihminen kaikkine ominaisuuksineen on niin ihmeellinen että on tehnyt minustakin eri ihmisen. Olen tyytyväinen että keräsin rohkeuteni, selvitin mahdollisuuteni äitiyteen ja etenin ne askeleet jotka tähän tarvittiin. Tiedän olevani onnekas, että taitavan lääkärin ja omien hoitoon tarvittavien toimieni lisäksi kaikki palaset universumissa olivat oikeassa asennossa. Ja oli se virolainen nuori nainen joka halusi luovuttaa munasolunsa minulle ja miehelleni. Aina joskus ajattelen häntä ja toivon että lämpimät kiitolliset ajatukseni saavuttavat hänet ja juuri sillä hetkellä jotain mukavaa tapahtuu hänen elämässään.

Published in 2016-02-20

Heli’s story (suomen):

Tarina, jolla oli Onnillinen loppu

Minulla ei ole koskaan ollut “vauvakuumetta”. Muistan, miten paras ystäväni jo parikymppisenä hypisteli vauvanvaatteita tavaratalon lastenvaateosastolla. Itse vain hymähtelin moiselle käytökselle.
Tutustuin tulevaan aviomieheeni suhteellisen myöhään, lähempänä kolmeakymmentä vuotta ja naimisiin mennessämme olin olmekymmentävuotias. Vietimme aika “itsekästä” elämää: harrastimme,
matkustimme ympäri Eurooppaa, … Ajattelin, että kolmekymmentäviisi vuotta voisi olla sopiva ikä hankkia lapsia… Miten naiivisti ajateltu näin jälkikäteen! Luotin hedelmällisyyteeni, koska varsinkin äitini puolelta sukuni on suuri. Ja miten sitten kävikään…

Kolmenkymmenenviiden ikävuoden rajapyykki ja em. parhaan ystäväni esikoisen syntymä laukaisivat lopulta lapsihaaveen. Puolen vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme molemmat tutkimuksiin Suomessa. Tulin melkein heti ensikäynnin jälkeen luomusti raskaaksi ja ajattelimme, että
tämähän kävikin kuitenkin suht’ kivuttomasti… Miten naiivisti taas ajateltu! Raskaus päättyi jo neljännellä viikolla ja viimeistään nyt alkoi loputtomalta tuntuva tarpominen lapsettomuuden upottavassa suossa.

Seuraavan syksyn aikana meille tehtiin kaksi inseminaatiota -jälkikäteen ajateltuna täysin turhaan. Ennen joulua vaadin päästä lapsettomuusklinikallamme laboratoriotesteihin, jotka mittaisivat FSH-
ja AMH- hormonien pitoisuudet. Tulokset olivat korutonta kertomaa: FSH huiteli lähempänä kolmeakymmentä ja AMH oli niin matala, ettei mittaus pystynyt sitä määrittämään – miten “mukava” joululahja! Munasarjani olivat siis käytännössä vaihdevuosi-iässä ja munasolureservini lähes
olematon. Klinikan lapsettomuuslääkäri suositteli IVF-hoitojen aloittamista välittömästi ja seuraavien kuukausien aikana munasarjojani yritettiin stimuloida kahdesti, toisella kerralla maksimaalisilla
hormonimäärillä. Kummallakin yrityskerralla lopputulos oli puhdas nolla: yhtään munasolua ei munasarjoissani kehittynyt punktioitavaksi. Tulos oli musertava. Olimme jo aikaisemmin lääkärimme kehotuksesta ilmoittautuneet klinikan lahjamunasoluhoitojonoon ja jäimme odottamaan
munasolunlahjoittajaa.

Kuukaudet kuluivat eikä lahjoittajia tuntunut sillä hetkellä olevan tarjolla. Turhauduimme jonotukseen ja hakeuduimme toiselle lapsettomuusklinikalle Suomessa. Siellä munasolunlahjoittaja löytyikin
melko nopeasti muutamassa kuukaudessa – tosin jo tässä vaiheessa kuukaudet tuntuivat vuosilta odottaa. Monen mutkan (hoidot viivästyivät mm. munasarjoistani löytyneiden kystien takia) pääsimme vihdoin yrittämään raskautta lahjamunasolun avulla. Tähän mennessä lapsettomuutta oli jatkunut jo kolmatta vuotta. Odotukset olivat suuret: vihdoinkin meillä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus saada lapsi! Muistan hyvin, miten alkionsiirtopäivänä kuulin klinikan lapsettomuuslääkäriltä, että hoidon tuloksena saamamme alkiot olivat vain luokkaa kolme. Olin kuin maani myynyt siinä tutkimushuoneessa: miten aina ja jatkuvasti tulee vain lunta tupaan! Lääkäri kuitenkin
lohdutti ja sanoi, että raskaus voi hyvinkin alkaa myös kolmosluokan alkiolla. Niinpä niin.

Meille tehtiin kaikkiaan kolme alkionsiirtoa ko. klinikalla: tuoresiirto ja kaksi PAS:ia. Tilannetta ja tunteita kuvaa hyvin se, miten lapsettomuuslääkäri selvitti pakastealkioiden selviytymistä
sulatuksesta. Hänen uransa aikana vain kerran oli käynyt niin, että kymmenestä pakkasalkiosta vain yksi selviytyi siirtoon. Arvaat varmaan, miten meille kävi… Kolmas ja viimeinen siirto tällä klinikalla tehtiin
samana vuonna alkusyksystä ja lopputulos kaikkineen oli nega, nega ja nega. Ensimmäisellä klinikallamme lahjamunasolujono oli edennyt ja pääsimme melko pian – tosin taas aikaa kului kuukausia eikä viikkoja – yrittämään raskautta uudella munasolunlahjoittajalla. Tällä kertaa tulos taisi olla, jos mahdollista, vieläkin huonompi: klinikalla yhden lahjoittajan munasolut jaettiin kahdelle saajapariskunnalle ja me saimme yhden alkion tuoresiirtoon sekä kaksi alkiota samaan “olkeen” pakkaseen. Tosin alkioiden laatu taisi olla hieman parempi (kakkosluokkaa) kuin toisella klinikalla. En kyllä ole tästä vakuuttunut, koska tuoresiirron (negaa paukkui…) jälkeen kahdesta pakkasalkiosta vain toinen selvisi sulatuksestaja tämäkin niin hauras, että pyytämääni alkiokuorenavausta sille ei
voitu tehdä. Niinpä niin.

Summa summarum: olimme tahkonneet neljättä vuotta lapsettomuushoidoissa Suomessa, olimme 20 000 euroa köyhempiä, olimme saaneet viimeisen vuoden sisään viisi negatiivista raskaustestitulosta kahden munasolunlahjoittajan hoidoista. Ja lapsettomuuslääkärimme suositteli kokeilemaan vielä kolmatta lahjoittajaa… Thanks but no thanks! Pidimme alkuperäisestä lapsettomuusklinikastamme, mutta johonkin oli pakko vetää raja. Meillä se raja oli juuri tässä kohtaa. Otin jo viidennen ja viimeisen “piinailun” aikana yhteyttä sähköpostilla Tarton Elite-klinikkaan mahdolliseen alkioadoptioon liittyen, koska – ainakin alitajuisesti – aavistin viimeisen yrityksen lopputuloksen. Kävin vielä kerran lapsettomuuslääkärimme vastaanotolla juttelemassa epäonnistuneista hoidoistamme. Muistan hyvin, miten hän kerrottuani alkioadoptiosuunnitelmistamme totesi sen olevan ehkä “Meidän Tiemme”.
Hän oli oikeassa. Emme kadu hoitoyrityksiä Suomessa: ne piti käydä läpi ja sekin pitkä, pitkä tie kulkea, jottei mitään jossiteltavaa jäisi. Kolmanteen lahjamunasoluhoitoon emme kuitenkaan halunneet enää lähteä.

Ensimmäisestä sähköpostiyhteydenotosta Tarttoon kului aikaa melko tarkalleen ja vain kolme kuukautta ja matkustin alkioadoptioon Elite-klinikalle. Mieheni ei saanut töistä vapaata ja matkustin yksin, mikä hiukan jännitti. Olin hoitanut vaaditut laboratoriokokeet Suomessa omalla terveysasemallani, samoin ultraäänitutkimukset Suomen gynekologillani. Tarton “keikka” sujui melkeinpä naurettavan helposti.
Muistan, miten ajattelin, ettei tämä nyt ainakaan voisi onnistua, koska oli helppoa kuin heinänteko. Varsinkin kun taustalla oli neljättä vuotta täysin ja tyystin epätoivoiselta tuntuvia lapsettomuushoitoyrityksiä Suomessa. Olin jo niin “tottunut” “lapioimaan lunta tuvasta”…
Matkustin ensin bussilla Helsinki-Vantaalle, josta lensin Tarttoon. Olin varannut hotellihuoneen Tarton parhaimpiin kuuluvasta hotellista – kaiken kokemani jälkeen olin – todellakin! – ansainnut hieman luksusta. Jo ensivaikutelma kaupungista oli positiivinen: lentokenttäkuljetus kaupunkiin. Pikkubussikuski oli vitsiniekka (en tosin ymmärtänyt vitsejä, joita hän matkan aikana kertoi, mutta uskon, että olivat hyviä), joka kyyditsi paikalliset matkustajat kotioville saakka ja hotellivieraat hotelleilleen. Sama kuljettaja kyyditsi minut seuraavana päivänä takaisin kentälle. Tällöin olin ainoa matkustaja ja perille päästyämme hän vielä heitti “Welcome to the Tartu International Airport”: kun näet lentokentän, ymmärrät, miksi nauratti!

Sain alusta lähtien hyvää, ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua Elite-klinikalta. Klinikan johtaja, gynekologi ja lapsettomuuslääkäri Andrei Sõritsa ansaitsee Suuret Kiitokset. Samoin muistelen edelleen lämmöllä ulkomaalaisten potilaiden koordinaattoria, Olivia Tublia. Ennen varsinaista alkioadoptiota hoidimme asioita pelkästään sähköpostin välityksellä, mikä sujui oikein hyvin: viesteihini ja – lukemattomiin – kysymyksiini vastattiin aina heti eikä mikään asia jäänyt epäselväksi, mikä oli minusta tärkeää, koska tapasin Andrei Sõritsan henkilökohtaisesti vasta alkionsiirtopäivänä. Tällöin sain “kyytiin” kaksi lahja-alkiota, joista toinen oli luokitukseltaan hyvä ja toinen erinomainen. Sitähän emme voi tietää, kumpi näistä tarrasi kiinni: voi hyvinkin olla, että se oli “vain” hyvälaatuinen alkio! Elite-klinikan hoidon tasoa kuvaa hyvin esimerkiksi se, miten lapsettomuuslääkärin vastaanottoaikataulu piti. Olin suorittanut “nestetankkauksen” kaiken taiten sääntöjen mukaan hotellilla alkionsiirtopäivän aamuna -virtsarakonhan pitää olla täynnä, jotta alkionsiirto onnistuisi hyvin. Tästä huolimatta olin jo melkein “jalat ristissä” saapuessani klinikalle: ei siis mikään paras mahdollinen lähtökohta… Suomen hoidoissa olin jo tottunut siihen, että gynekologit olivat aina vähintään viisitoista minuuttia, usein jopa puoli tuntia myöhässä… Toista oli Tartossa: täsmälleen sovittuna vastaanottoaikana Andrei Sõritsan huoneen ovi aukeaa ja minut pyydetään sisään. Hetken lapsettomuushoidosta ja alkionsiirrosta juteltuamme itse alkionsiirto suoritettiin ja lepäiltyäni viitisentoista minuuttia sain vielä tarvittavat lääkereseptit mukaani ja olin valmis kotiin (tai siis hotellille)lähtöön. Poikkesin vielä klinikan ilmoittautumistiskille kysymään, sattuisiko Olivia olemaan töissä. Hän olikin paikalla ja tuli minua tervehtimään: miten mukavaa!

Takaisin kotiin palattuani noudatin tarkasti lapsettomuuslääkärin ohjeita ja lääkemääräyksiä. Samalla kuulostelin mahdollisia raskausoireita: ei mitään, ei kerrassaan mitään! Olin päättänyt, että
yhtä ainutta negatiivista raskaustestiä en – todellakaan! – enää tee vaan menen suoraan lääkärin määräämään raskausverikokeeseen. Heti kesän aluksi marssin siis laboratorioon raskaustestiin. Tulos luvattiin soittaa seuraavana päivänä. Yritin henkisesti valmistautua siihen huonompaan vaihtoehtoon -aika heikolla menestyksellä… Seuraavana päivänä puhelin sitten soikin, tunnistin näytöltä paikallisen
puhelinnumeron ja pakko vain oli vastata, muuta ei voinut. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Raskaushormoniarvo oli 471! Eli hyvä arvo!
Ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella olin raskaana! Minä! Muistan, miten mieheni istui olohuoneen sohvalla ja itse menin toiseen huoneeseen vastaamaan puheluun. Takaisin tullessani itkin ilosta. Voisi kuvitella, että tästä jännitysnäytelmä vasta alkaisi, mutta minulla oli vahva usko
meidän pikkualkioomme. Varsinkin (ensimmäisen) varhaisraskauden ultraäänitutkimuksen jälkeen, jossa näkyi alkio ja lisäksi myös jo syke! Oli uskomatonta nähdä pieni sydän jumputtamassa ultraäänimonitorilla, itku tuli siinäkin kohtaa. Tässä vaiheessa minulla oli jo raskausoireitakin: olo oli kuin merisairaalla ja väsymys oli kova. Kyseinen kesä oli hellekesä, mutta minä makasin yli kuukauden
hellejakson makuuhuoneessa sälekaihtimet kiinni… Mutta en valittanut – ainakaan paljoa! Kävin vielä toisessa varhaisultrassa ennen lääkkeiden lopettamista. Alkio oli kasvanut ja kehittynyt hyvin: näkyvissä olivat jo mm. raajat ja aivopuoliskot. Niskapoimu-ultrassa kaikki oli normaalisti ja huonovointisuus ja väsymyskin helpottivat, kun ensimmäinen kolmannes raskaudesta tuli täyteen. Rakenneultrassa vauva
paljastui pojaksi, jolle sopiva nimikin oli ollut valmiina jo monta vuotta. Samoihin aikoihin aloin tuntea vauvan ensimmäiset liikkeet, mikä tuntui taas yhdeltä askeleelta kohti Suuren Unelman täyttymystä. Olin hankkinut kotiin pikkudopplerin, jolla ainakin viikoittain kuuntelin pikkusydämen jumputusta. Raskausaika sujui oikein hyvin, tunsin olevani elämäni kunnossa. Olin (ikäisekseni…) hyvässä kunnossa ja selvitin esim. molemmat sokerirasitustestit kirkkaasti puhtain paperein. Jo ennestään matala verenpaineenikin pikemminkin laski kuin nousi raskauden aikana, mikä tuntui minusta hassulta. Vasta ihan loppuraskaudessa väsymys alkoi uudestaan, mutta se nyt oli vain pieni vaiva.

Synnytystä aloin jännittää jo joulun jälkeen… Ja sainkin sitten jännittää koko rahan edestä! Lopetin pitkät, ihanat kävelylenkkinikin aivan liian aikaisin enkä enää poistunut kotoa kauppaa pidemmälle, kun
laskettuun aikaan oli pari viikkoa. Huvittavaa! Vauva nimittäin oli päättänyt nauttia leppoisasta olostaan ja antoi odotuttaa itseään kymmenen ylimääräistä päivää. Onneksi synnytys kuitenkin käynnistyi
itsestään eikä sitä tarvinnut käynnistää saati päätyä keisarinleikkaukseen. Lisäjännitystä loppuraskauteen toi se, että neuvolassa vauvan epäiltiin olevan perätilassa. Tämä epäily oli toisaalta “hyvä”, koska se tsemppasi minua (normaaliin) synnytykseen. Onneksi vauva kuitenkin oli oikeinpäin ja normaali synnytys siten ensisijainen vaihtoehto. Synnytys sujuikin paljon helpommin kuin olin
etukäteen viikkotolkulla pelännyt eikä esim. kestänyt päiväkausia kuten olin aavistellut. Kesti tarkalleen kaksitoista tuntia synnytyssairaalaan lähdöstä ennen kuin vauva oli sylissämme ja tästäkin ajasta monta tuntia oli “vain” odottelua. Täydellinen Suuri pieni poikamme oli saapunut monen vuoden odotuksen ja lapsettomuuden tuskan jälkeen! Ja juuri Oikeana Päivänä!
Tällä hetkellä vauvavuosi lähestyy vääjäämättä loppuaan. Aika on kulunut kuin siivillä, ihan liian nopeasti! Kulunut vuosi on myös haalistanut lapsettomuuden suurta surua. Ikinä muisto lapsettomuudesta ei tule häviämään eikä sen tarvitsekaan, koska se oli kuitenkin suuri osa
elämäämme: neljä vuotta on pitkä aika. Tulemme olemaan ikuisesti kiitollisia heille, jotka luovuttivat meille alkionsa. Ilman heitä lapsettomuustarinamme ei olisi saanut onnellista loppua. Samoin
ajattelemme lämpimin ajatuksin Tarton Elite-klinikkaa ja siellä varsinkin Andrei Sõritsaa sekä Olivia Tublia. Ja itse asiassa koko Suomenlahden toisella puolella oleva naapurivaltiomme on saanut ihan
uuden aseman ajatuksissamme! Ja he elivät Onnillisina elämänsä loppuun saakka…